Siirry pääsisältöön

Tekstit

Läheisten kerta

Eilen ryhmässä saimme vieraaksi lähimmäisten vertaistukiohjaajan Salosta ja ryhmäläisten lisäksi paikalle oli myös kiitettävästi lähimmäisiä. Salon vieraamme kertoi oman tarinansa, jonka jälkeen keskustelimme läheisten oikeuksista, tunteista ja pelisäännöistä. Koin, että tämä(kin) kerta oli äärimmäisen tärkeä ja merkityksellinen sekä pelureille, että heidän lähimmäisilleen. Jälleen kerran minut valtasi aivan ääretön ylpeys ryhmäläisistäni sekä heidän läheisistään. Jo se, että on ylittänyt itsensä ja hakenut apua ongelmaansa on mieletön askel. Mutta että apua tullaan hakemaan yhdessä läheisen kanssa- huikeaa.

Olen ennenkin kirjoittanut läheisten oikeuksista ja tunteista, mutta oli mielettömän virkistävää kuulla taas kerran niitä tunteita ja ajatuksia pelurin läheiseltä. Luulen, että vieraamme tarina kosketti monia kuulijoita syvältä. Ehkä hekin saivat sen helpotuksen tunteen, joka meillä pelureilla on joka kerta kun ryhmä kokoontuu: meitä on muitakin. Se tunne auttaa jaksamaan.

Puhuimm…
Uusimmat tekstit

Mitä täällä tapahtuu?

Lähiviikkoina ei ole mennyt päivääkään, etteikö peliriippuvuutta ja ongelmapelaamista olisi käsitelty mediassa. Ja mikä virkistävintä; siitä on keskusteltu asian vaatimalla vakavuudella, vähättelemättä. Jopa ammattilaisurheilijoiden peliriippuvuusongelmat on nostettu esille- ilman sitä veikeää näkökulmaa, jossa puhutaan suurista summista lähinnä ihannoiden. Mitä täällä siis tapahtuu?

Vaikka puhunkin kriittisesti mm. Veikkauksen toiminnasta ja olemattomista roposista, joita tuo yhtiö sylkee pelihaittatyöhön, niin tämänhetkinen keskustelu mediassa on juuri tuon pelihaittatyön ansiota. Pelihaittatyö; yhdistykset ja säätiöt, jotka työtä tekevät, ovat tehneet hartiavoimin töitä, jotta tällä hetkellä ongelmapelaaminen saa edes puolikkaan huutomerkin verran siitä huomiosta, jonka se ansaitsee.

Kun puhutaan ongelmapelaamisesta, riskipelaamisesta ja peliriippuvuudesta, on äärimmäisen tärkeää huomioida, ettei ongelma kosketa vain peluria itseään tai sitä hetkeä, kun hän syytää kolikoita automaa…

Uuteen vuoteen

Tavalliselle ihmiselle, eli siis ihmiselle, joka ei ole riippuvainen, tämä seuraava ajatus saattaa kuulostaa täysin mielipuoliselta. Nimittäin suru, joka liittyy riippuvuuden lopettamiseen.

Miten hullu ajatus. Surua riippuvuuden lopettamisesta? Surua siitä, että jättää taakseen asian, joka on aiheuttanut vain ja ainoastaan ongelmia, ahdistusta, tuskaa ja itseinhoa? Hullua! Niinhän se onkin. Mutta eipä kai riippuvuus itsessäänkään niin kovin tervejärkistä puuhaa ole :) 
Keskustelimme ryhmässä siitä, miten on normaalia tuntea surua pelaamisen lopettamisesta. Mehän menetämme ystävän. Halusimme tai emme, niin olemme muodostaneet melkeinpä sosiaalisen suhteen peliin. Oli se sitten nettikasino tai peliautomaatti, se on meidän ystävämme. Ja vaikka se vie rahat ja houkuttelee kerta toisensa jälkeen, niin se on silti rakas. Paikka johon paeta, kun ulkopuolinen maailma on liikaa, kun oma naamataulu ja ajatukset on liikaa, kun stressaa, kun ahdistaa, kun on yksin. Kyllä te tiedätte. Ja nyt siitä…

Sitten kun on puhunut tarpeeksi

Joskus tulee se hetki, kun ei vaan jaksa jauhaa. Kun vaan haluaisi elää tätä tavallista elämää, unohtaa koko peliongelman. Lopettaa peliongelmasta ja sen syistä ja seurauksista puhuminen. Se hetki, kun tuntuu, että on analysoinut jokaisen rullan pyöräytyksen, pikavipin, lainaamisen, valheen, kenolapun, lottorivin, kasinobonuksen, huijauksen, itsemurha-ajatuksen, vuosien ahdistuksen ja kolikkoautomaatin. Se hetki kun tuntuu, että mä en jaksa puhua enää hetkeäkään peleistä, riippuvuudesta tai teoistani. Se hetki kun haluaa vaan elää nykyistä tavallista, normaalia arkeaan.

Ja se on se hetki, kun pitää nimenomaan jatkaa puhumista, käsittelyä, tarkastelua ja analysointia. Se hetki, kun pitää muistuttaa itseä, että tavallista kyllä, mutta aina riippuvaista. Se hetki, kun tajuaa, että kyllästymiseen saakka on aina riippuvainen.

On välillä vaikeaa tasapainoilla sen asian kanssa, että elää normaalia elämää ja kaikki on hyvin. Ja toisaalta juuri kun kaikki on hyvin, pitää muistuttaa itseä siitä…

Etuasiakkaana saisin enemmän

Tänään kävin taas mielenkiintoisen keskustelun, kun ystäväni Veikkaus päätti ottaa yhteyttä minuun. Ja oikein kotiovelle saakka. Sain postitse Veikkauksen kanta-asiakaskortin. Minä, peliriippuvainen, joka olen sulkenut sekä Veikkauksen että Rayn pelitilini.

Ensitöikseni saksin tuon kanta-asiakaskortin palasiksi (joka oli virhe, jota en toki tiennyt tässä vaiheessa) ja siirryin sadattelemaan asiaa miehelleni. Ajatuksissa vilisivät Alkon näytepullot alkoholisteille ja Marlboron ilmaistupakat tupakoinnin lopettaneille. Kuulostaa ehkä kärjistetyltä, mutta siltä minusta tuntui. Taas kerran Veikkaus tunkeutui kotiini ja sai oloni tuntemaan ihmiseksi, jolla ei ole päätösvaltaa. Minä olen sulkenut tilini, minä olen ilmoittanut sairaudestani ja SILTI minun pitää avata postia, joka muistuttaa minua peleistä- peleistä, jotka ovat ajaneet minut itsemurhan partaalle.

Hetken sadateltuani päätin soittaa Veikkauksen asiakaspalveluun kysyäkseni mitä minun pitää tehdä, jotta pääsisin heistä lopullisest…

Kelpaat kelle vaan

Itseinho, viha, häpeä, epätoivo, pettymys, haaveettomuus, itsensä aliarvioiminen.

"En pidä itseäni minään."

"Häpeän itseäni ja tekojani. Häpeän sairauttani".

Nämä kaikki sanat ja tunteet ovat läsnä jokaisella kerralla, kun istumme alas kahvikuppiemme kanssa. Me, jotka inhoamme itseämme, riippuvuuttamme ja tekojamme. Jokainen meistä on ajatellut jollain tasolla elämänsä päättämistä- joko itsemurhan kautta tai vaan luovuttamalla. Pakenemalla, antamalla kaiken vaan mennä.

Tänään istuin ja kuuntelin, kun tusina toisilleen tuntematonta ihmistä avasi elämänsä syvimmät kipupisteet, häpeällisemmät ajatukset ja kipupisteet, itseinhon ja elämäntarinansa. Toisilleen tuntemattomat ihmiset. Enkä voinut kuin äimistellä, kuinka rohkeita ja voimallisia nämä ihmiset ovat. Kuinka moni "normaali" ihminen pystyy kertomaan elämänsä synkimmät salaisuudet ja kipeimmät tunteet ventovieraille?

Olen sanoinkuvaamattoman ylpeä jokaisesta ryhmäläisestä. Te olette matkalla, jossa eläm…

Veljeni Leijonanmieli

Olen miettinyt lähiaikoina paljon veljeäni. Poikaa- tai nykyään jo kai miestä, joka on ikäänsä nähden kokenut liikaa. Nähnyt, miten hänelle tärkeät ihmiset ovat halunneet luovuttaa elämänsä suhteen. Nähnyt, miten sairaus on vienyt vuosiksi hänen elämästään hänen esikuvansa ja toisenkin.

Olen usein pohtinut millä voimilla nuori mies aloittaa elämäänsä, kun elämän lähtökohdat ovat murentuneet jo elämän alkutaipaleella. Millä elämäntaidolla nuori poika pystyy käsittelemään asioita, jotka saivat minutkin- aikuisen naisen taipumaan elämässä? En tiedä. En suoraan sanottuna tiedä. Mutta kun katsoin tuota nuorta miestä eilen keittiössäni lapsieni kanssa, tiesin että elämä kantaa. 
Kolikolla on aina kääntöpuolensa. On se musertava tosiasia siitä, miten kaikki hänen kokemuksensa ovat olleet aivan liikaa. Aivan liikaa pienelle mielelle. Ja että suru, pelko ja katkeruus on varmasti istutettu tietyllä tapaa sielun syövereihin. Mutta kolikon toisella puolella on rakkaus ja luottamus. Että kaiken se…