Tekstit

Kellä kulta, sillä onni...

Kun elämässä sattuu onnellisia ja iloisia asioita, pelko hiipii ajatuksiin. Kohta, väistämättä tämä onni ja ilo viedään minulta pois. Tuntuu, että joutuu nipistämään itseään- sinä olet tehnyt töitä tämän eteen, sinä ansaitset tämän.

Vuosi 2018 on näyttäytynyt elämässäni kahden kuukauden aikana onnistumisen ja hyvinvoinnin vuotena. Kustannussopimus kirjasta olisi jo yksinään sinetöinyt tämän vuoden, mutta sen lisäksi elämääni ilmestyi uusi ovi, jonka avaan suurella ilolla ja jännityksellä. Uusi työ minulle tärkeiden asioiden parissa odottaa kulman takana. Elämä tuntuu unelmalta.

Toisaalta tuntuu ikävältä, että kun tunnen onnea ja iloa; kun elämässäni tapahtuu onnekkaita asioita, joudun muistuttamaan itseäni, miten syvällä olen ollut. Aivan kuin edelleenkin joutuisin uskottelemaan itselleni, että minulla on oikeus olla onnellinen. Toisaalta on hyvä muistaa mistä tulee, sillä kiitollisuus elämää, itseään ja lähimmäisiään kohtaan on äärimmäisen kallis voimavara.

Kirjoitin joskus "Elä…

Rahasta

Vertaistukiohjaajana saan puheluita pelureilta, jotka ovat ilmoittautuneet ryhmään.  Suurimmassa osassa puheluita korostuu nimenomaan taloudellinen tilanne ja sen haltuunotto. Rahat eivät riitä velkojen lyhennyksiin ja luottotiedot ovat palamassa kovaa vauhtia. Suhtautumiseni näihin ongelmiin on kahtiajakoinen. Toisaalta ymmärrän pelon luottotietojen menettämisestä: luottotiedot määrittelevät meidät kansalaisina. Luottotiedoton on epäonnistunut, epäluotettava, kakkosluokan kansalainen. Taloudellinen epäonnistuminen lisää ahdistusta ja epätoivoa; tilanteessa jossa ahdistus ja epätoivo on läsnä pelaamisen vuoksi päivittäin. Minä tosiaankin ymmärrän tämän- olen elänyt ja elän vielä monen monta vuotta luottotiedotonta elämää. Tiedän miltä tuntuu rakentaa oma identiteetti, kokea olevansa yhtä arvokas kuin muutkin, vaikka yhteiskunta koittaakin kertoa, että luottotiedottomana olet häviäjä.

Kahtiajakoisia tuntemuksia aihe aiheuttaa koska vaikka tiedänkin kaiken edellämainitun, olen silti sit…

Ensimmäinen askel

Uudet ryhmät starttaavat parin kuukauden sisällä. Tämä on sitä aikaa vertaistukiohjaajan elämässä, kun ilmoittautumisten myötä ohjaaja soittaa pelureille ja tekee kartoitusta pelurin elämäntilanteesta ja mahdollisuuksista osallistua ryhmään.

Olen itse soittanut jo neljälle uudelle ryhmäläiselle ja jokaisessa puhelussa toistuu sama teema. Puhelun alussa läsnä on valtava hätä ja epätoivo. Tyypillistähän on, että apua haetaan vasta siinä vaiheessa, kun tilanne on kestämätön. Puhelun edetessä kartoitamme pelurin elämäntilannetta ja toimia joita peluri voi tehdä heti parantaakseen tilannettaan. Kun pyydän puhelimessa peluria kertomaan rehellisesti minkälainen summa pelaamiseen on mennyt, otamme ensimmäisen askeleen rehellisyyteen ja uuteen elämään. Tämä vastaus voi olla nimittäin ensimmäinen kerta, kun peluri puhuu pitkään aikaan totta- myös itselleen.

Jos puhelun alussa läsnä on epätoivo ja hätä, niin usein lopettaessamme keskustelua tunne on vaihtunut toivoon. Sillä olipa tilanne mikä ta…

Itseinho

Olen miettinyt paljon itseinhoa nyt kun kirjan käsikirjoitus on alla ja työsuunnitelma deadlinen kanssa olemassa. Itseinho kun mielestäni ansaitsee kokonaisen kappaleen kirjassa- oli kysymys mistä tahansa riippuvuudesta tai mielensairaudesta.

Oli kyseessä sitten masennus, peliriippuvuus, alkoholismi tai shoppailuaddiktio- lukiessani materiaalia ja henkilöhaastatteluita huomasin yhden asian olevan yhteistä. Jopa lause on usein sama. "Inhosin peilikuvaani".

Itseinho on pimeimmistä pimein voima, joka saa energiaa joka ikisestä ajatuksesta, sisään-ja uloshengityksestä ja tavallisen elämän epäonnistumisesta. Ihan siitä pienimmästäkin. Itseään inhoava ihminen piiskaa itseään taukoamatta- niin ettei pään sisällä ole hereillä ollessa yhtäkään positiivista ajatusta. Näistä lähtökohdista sairastuneen ihmisen on lähdettävä ponnistelemaan kohti parantumista tai riippumatonta elämää. Ei ole siis ihme, jos masentuneen on vaikea "ottaa itseään niskasta kiinni", alkoholistin vain …

Joulun lapsi

Olen aina rakastanut joulua. Rauhaa, jonka se tuo mukanaan. Eläessäni psyykkisesti äärimmäisen kuluttavaa pelurin arkea vuosikausia, joulu toi aina hengähdystauon siihen helvettiin. Pakotetun rauhan. Rauhan, jota kaipasin jokaikisellä solullani.

Nyt on toisin. Edelleenkin olen jouluihminen ja edelleenkin rakastan joulun mukanaan tuomaa rauhaa. Mutta nykyään en tarvitse pysähdystä tai hengitystaukoa. Minulla on se rauha joka päivä. Olen löytänyt itseni, rehellisyyden, tarkoituksen ja näen selkeästi mitä on ollut ja mitä haluan olevan. Katseeni on kirkkaampi ja selkäni suorempi.

Toivon sydämestäni äärimmäisen rauhallista joulua teille jokaiselle lukijalle. Erityinen kiitos Pelirajat'on työntekijöille. Kiitos, että olette omalta osaltanne auttaneet minua löytämään tarkoituksen elämänkokemukselle, joka ennen vain satutti ja nykyään auttaa monia ihmisiä.

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisau…

Uuden elämän kynnyksellä

Tänään on ensimmäisen vetämäni ryhmän viimeinen kerta. Tarkoituksenamme on normaalin ryhmäkerran jälkeen viettää aikaa yhdessä-syödä pizzaa ja puhua ehkä jostain muustakin, kuin pelaamisesta.

Tästä päivästä lähtien alkaa pelurin oma polku. Toki sitä polkua on tallusteltu jo 12 viikkoa, mahdollisesti pidempäänkin, mutta nyt on se hetki, kun ryhmä loppuu. Nyt on se hetki, kun kaiken ryhmästä saadun tiedon, tuen ja itsetutkiskelun pitäisi kantaa hedelmää pelihimon iskiessä. Vertaisryhmän merkitystä ei ehkä ymmärrä ryhmän ollessa käynnissä. Kun on joka viikko paikka, johon mennä ja puhua. Jossa on ystäviä, jotka kantavat samaa taakkaa. On ehkä yllättävänkin helppoa vähentää pelaamista tai olla jopa kokonaan pelaamatta. Mutta mitä sitten kun ryhmä loppuu? Mistä voimavarat kun ei voi enää tukeutua ryhmän kannustukseen ja olemassaoloon?

Itsestä. Siitä kaikken tärkeimmästä: omasta itsestä. Sieltä se voima löytyy.

Toivon sydämestäni, että olen pystynyt auttamaan ryhmäläisiäni näkemään itsessää…